torstai 10. maaliskuuta 2016

Discomfort Zone, stress, vulnerability and trust

Original picture:
I've been taking a few classes of Greco-Roman wrestling. And reading Sapolsky.

Greco-Roman wrestling is tough. Especially for a 31-year-old jiujitsu practitioner with knowledge of approximately three single-leg based takedowns and one throw. Going through the gruelling warm-up-conditioning routine to get to be thrown around is very discomforting. And at the same time it's extremely fascinating.

It takes time to master jiujitsu that combines techniques from several martial arts. There are countless ways of doing jiujitsu, getting better at it and progressing in the belt system. When I got my purple belt I decided that it was time to start working on my weakness, the guard game. I started every sparring round on my back and kept drilling positions, sweeps and submissions until I was fed up with them. And then I drilled some more. It was frustrating but seeing your progress made it motivating. What made it possible to go through the frustrating and even boring phase of turning your weakness into something else was the people around me. Training environment that allows practitioners to try new things and encourages them if they fail is essential. See: martial arts are mentally tough. If you fail, you tap. If you tap you admit that the other person was so much better than you that you were forced to ask them to "show mercy on you". It sounds dramatic but basically that's how it is. It's a challenge to your ego. It is mentally painful. It makes you angry and it makes you sad. And when done right, it makes you come back to the gym the next day and keep on grinding. Exposing yourself to such a thing and giving that much power to your training partners takes a lot of trust. You trust that everyone is playing by the same rules. You trust that they respect your wellbeing and want the best for you. You trust that you are allowed to try, fail and succeed without being made fun of or treated differently.

Back to the Greco-Roman wrestling. At the beginning I felt clumsy and totally lost. I haven't been training throws and even the conditioning took time to get accustomed to. It's a very vulnerable state. Seven years of jiujitsu has given me a certain confidence. I know that I can survive even when put to a bad position. Doing something new strips you off that confidence and thereby makes you vulnerable. That's really scary. But the great thing about combat sports is that the people doing those are pretty damn great. They are people who have gone through the same process that you are just beginning and they know what it takes. You go to your discomfort zone all vulnerable and trusting and you get greeted with encouragement and empowerment. It's an awesome feeling pushing yourself to you limits and beyond when you are surrounded by people supporting you. That makes being at the discomfort zone rewarding and worth all the fear and struggling. And then you learn.

I've been wondering why I've been so deeply exhausted lately. I'm interested in microbiology and immunology we are studying right now but somehow I don't seem to get myself to study as much as I should. It feels like I'm giving it the minimum effort even though I'm trying to push myself as much as possible. Looking back to my last year and a half I realized that my life has been one big Discomfort Zone. Or more likely the thin line between the Discomfort Zone and Alarm Zone. I realized that I haven't really relaxed during my time here in Sweden. The language, the new country, the new people and the medical school build a big pile of stress. I've written about the struggles with language and the med school but I haven't really seen how constant my state of stress has been. It's no wonder that 1,5 years of stress lead to exhaustion.

I his essay The Burden of Being Burden-Free Sapolsky describes "Type A" individuals:

"Type A individuals are immensely competitive, overachieving, time-pressured, impatient, and hostile. - - Give a Type A individual an unsolvable puzzle, make them role-play an interpersonal conflict, expose them without their knowledge to a research confederate who (unbeknownst to them...) deliberately botches a job...and the Type A individual boils. They view every frustration as an intentional, personal, malevolent affront...and their bloodstream fills with stress hormones and their blood pressure soars"

I read it and found myself in those lines. I'm that type of person who experiences stress very forcefully and I tend to see stress and struggles even in places and encounters where it doesn't exist. So if the everyday life at the comfort zone (Finland + friends + PhD studies) may have been causing me some stress imagine what the discomfort zone (Sweden + new people + med school) does to the stress levels.

Moving to Sweden pulled me out of the comfort of being surrounded by my friends and training partners I have been spending my life with for several years. It threw me in the middle of total strangers. And it stripped away my strongest weapon: language. Like I said: in jiujitsu I know that I will survive even when I'm in a bad position, because I "speak the language of jiujitsu". It's the language I've been training and speaking for several years. It's the same thing with social situations in Finnish. Even though I'm extremely shy and thus feel vulnerable, I know that I will survive because I have my shield, the Finnish language. I know that I can defend myself if needed, I know that I can have small talk with total strangers, I know that I can give a presentation when needed and I know that I can react to what ever it is that's been said to me. Then I come to Sweden and I'm left with nothing but my vulnerability. And trust.

In the civilized society we have a built-in trust to people. We trust that they play by the same rules as we do, respect us and wan't the best for everyone. Coming to a new country with very limited language skills and minimal social connections is extremely intimidating but yet we keep moving and putting ourselves into that discomforting position. We do it because that build-in trust exists. If it didn't we would be landing to a Alarm Zone instead of Discomfort Zone and there is not too many people who are willing to expose themselves that much.

So what has happened to me: a thirty-something immigrant just learning the language and striving to become a medical doctor? My vulnerability has been greeted with kindness, helpfulness and sincerity. The build-in trust has proven to be well-earned. Yet still I feel extremely stressed, somewhat threatened and really tired. I tend to avoid certain social situations just in case I'm not going to be able to be witty and smart or I might miss something said to me. I'm afraid of showing my lingual vulnerability that comes with a social vulnerability. I still don't trust people or myself enough to just push myself to those situations. I still experience frustrations personally and greet them with anger. I have put myself to a Discomfort Zone but I myself have made it into an Alarm Zone and thereby faced stress level I have never faced before.

Stress is supposed to be a survival mechanism that helps you to escape a lion or to save your family from a burning building. Stress is not planned to be a constant state of mind. Our bodies and minds are not planned to live under a constant stress. Yet we have built a society that keeps stressing us every day, all year around, 24 hours a day. When you put a Type A person to this stressful environment, she/he can push herself/himself to a constant state of an Alarm Zone. There is no learning there, there is no trust, there is just the survival. I can't stop living in this society but I can for sure try to make it less of an Alarm Zone and more of a Discomfort Zone for me. And hopefully someday I'll live my life on the verge of the Comfort Zone and the Discomfort Zone.

You often hear that the World is full of douchebags and it is true. The World is just even more full of good people. Negative experiences are easier to remember that the positive ones and that's why one douchebag can make us forget the fact that there is more good people than bad people. If someone is douchy and making fun of you when you are being vulnerable that's their shame. What I have encountered is that for every douche there is at least 50 awesome people. When these awesome people see you struggling and being weak they will cheer you and help you. And this is something we just have to trust in whether it is jiujitsu, life, med school, Finland, Sweden or Greko-Roman wrestling.

torstai 3. maaliskuuta 2016


Viime päivityksestä pääsi sitten vierähtämään vähän suunniteltua enemmän aikaa. Aiemmin esiin ottamani opiskeluväsymys yhdistettynä intensiiviseen opiskeluohjelmaan on tehnyt arjesta sen verran hektistä, ettei ylimääräisille aktiviteeteille ole kauheasti huomiota riittänyt.

Harjoittelun toinen viikko meni hyvin. Näytteenotto ei sitten ollutkaan niin hirveää kuin olin etukäteen pelännyt. Saimme ensin pienen perehdytyksen ja kuivaharjoittelun, ja sitten saimmekin liittyä ohjaajiemme seuraan näytteenottossa. Omalle kohdalle sattui melko helppoja potilaita, joilla oli oikein kauniit ja hyvin näkyvät verisuonet. Yhdeltä potilaalta jäi näyte ottamatta, mutta toisaalta ohjaajakaan ei onnistunut löytämään potilaalta näytteenoton kestävää suonta. Selvisin siis tästä koetuksesta. Pääsin viikon aikana myös seuraamaan pientä leikkausta. Sain syksyn harjoittelussakin olla mukana useammassa operaatiossa, mutta tuolloin ne tehtiin tähystämällä, ja seurattavaa ei ollut ihan niin paljon. Leikkaus oli tällä kertaa ns. avoleikkaus eli pääsin näkemään vähän enemmän. Leikkausta oli seuraamassa erittäin kokenut sairaanhoitaja, joka selosti tapahtumien kulkua koko ajan, ja piti huolta siitä, että näin riittävän hyvin. Mielenkiintoinen kokemus. Pääsin tapaamaan paljon potilaita, ja sain harjoittella anamneesia ja statusta yllin kyllin. Ohjaajamme seurasi muutaman potilastapaamiseni, ja sain hyvää palautetta positiivisista ja kehitettävistä asioista. Katsoimme myös ensimmäisen viikon aikana tekemämme potilashaastatteluvideoinnin ylilääkärin kanssa, ja kävimme läpi hyvät ja huonot puolet.
No pitihän niistä leikkurivaatteista ottaa kuva.
Sairaalajakson jälkeen siirryimme viikoksi terveyskeskuksiimme. Itsevarmuus oli kasvanut sairaalalla paljon, sillä saimme harjoitella niin monen potilaan kanssa. Anamneesi on hieman eri tyyppinen osastolla ja terveyskeskuksessa, joten minulla meni hetki vaihtaa tyyliä. Saimme treenata taas paljon, ja pääsin ottamaan vastaan muutaman potilaan ihan omatoimisesti ennen lääkäriä. Korva-, nenä- ja kurkkututkimukset menivät jopa ihan hyvin, vaikka laitteiston kanssa olikin pientä hapuilua. Sain tehdä myös ensimmäisen saneluni. Tämä osoittautui hieman haastavaksi tehtäväksi ruotsinkielellä. Olen tähän mennessä oppinut puhumaan ihan ok ruotsia, mutta tarvitsen edelleen aika paljon sanoja pystyäkseni sanomaan haluamani. Kun sanavarasto on rajallinen, pitää monia asioita ilmaista kiertoteitse. Tämä ei tietenkään ole hyvä juttu sanelussa, ja niinpä helpon potilaan saneleminen otti kohtuuttoman paljon aikaa. Mutta tekemällä oppii :D Viimeisen harjoitteluviikon aikana alkoi iskeä jo aikamoinen turnausväsymys, ja terveyskeskuspäivien jälkeen lukeminen ei oikein enää maistunut.

Treenaaminen on ollut aavistuksen verran mukavampaa viime aikoina. Treeniaikojen muuttamisen myötä pääsen osallistumaan tiistaisin grekopainitreeneihin, jotka ovat olleet enemmän kuin loistavia! Alkujumpat ovat haastavat, ja niiden aikana pääsee työstämään paitsi fyysistä kuntoa, myös henkistä kanttia. Ohjaaja on pitkän linjan painija, joka osaa vaatia, psyykata ja kannustaa erittäin hyvin. On kiva päästä treenaamaan niin, että joutuu puskemaan itseään äärirajoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle. Itselleni ovat tutumpia jalkoihin suuntautuvat alasviennit, joten muutama ensimmäinen grekotreeni meni vähän ihmetellessä. Eilisissä paineissa homma alkoi kuitenkin tuntua vähän luontevammalta, joten uskoisin että meikäläisestäkin saadaan kaivettua jonkunlainen heittäjä esiin, kun oikein raadetaan. Tämä on ollut parasta mitä minun treenaamiselleni on Ruotsissa ollessa tapahtunut.

Viime viikonloppuna vierailimme Suomessa, kun Venla veti leirin BJJ Vaasan salilla. Pääsin painimaan Jyväskylän treenikavereiden kanssa, ja tapasin monta uutta tuttavuutta. Oli todella kiva huomata miten hyvä henki porukan kesken oli, ja miten hyvällä asenteella kaikki treenasivat. Tällä keikalla muistui taas mieleen, miksi tämä laji on niin mahtava! Omat krooniset vaivat ovat jostain syystä ottaneet viimeisen parin kuukauden aikana askeleen huonompaan suuntaan, ja tämä tahtoo iskeä kapuloita rattaisiin oman treenaamisen suhteen. Yritän nyt kuitenkin päästä säännöllisesti jumpalle, ja tehdä niin paljon kun vaan pystyn joka treenissä. Turhauttavaahan sellainen jatkuva varominen ja himmailu on, mutta tuntuu että jotain pitää päästä tekemään.

Lauantain ryhmä rämä :)
Tässä pieni katsaus viimeisimpiin viikkoihin täällä. Treeni/työ/opiskeluiloa kaikille lukijoille!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Mikrobiologiaa, mentorointia ja irtiottoja

No menihän se kolmannen terminin viimeinen tentti läpi! Ihan kauhean korkeaa pistemäärää ei tällä kertaa herunut, niin kuin odotuksissa olikin, mutta tärkeintä on että tentti on nyt suoritettu. Nyt voinkin sitten hyvillä mielin laittaa kaikki paukut mikrobiologian ihmeelliseen maailmaan. Aloitimme kevätlukukauden kaksipäiväisellä labralla, missä harjoittelimme gramvärjäystä sekä teimme bakteeriviljelyitä nielumme ja nenänielumme bakteereista. Nenänielunäytteenotto oli kaikkea muuta kuin miellyttävä niin ottavana kuin tekevänäkin osapuolena, yök. Labra oli toki mielenkiintoinen, mutta aiheutti myös jokusen kappaleen kylmiä väreitä. Juuri nyt tuntuu siltä, että minusta ei tule infektiolääkäriä.

Joo ei.
Yksi jokaiseen termiiniin liittyvä pistesuoritus on niin sanottu mentorsamtal, jonka sain syyslukukauden osalta aikataulutettua tälle viikolle. Ajattelin, että kyseessä on vain muodon vuoksi ohjelmaan ahdettu ammatillista kasvua tukeva rupattelutuokio, joka koostuu ruotsalaisesta hehkutuspuheesta. Keskustelu oli erittäin iloinen yllätys: ohjaaja oli oikeasti perehtynyt ennakkotehtävääni ja miettinyt mahdollisia haasteita jota ulkomaalaisuuteni ja harrastukseni saattaisi minun opinnoilleni aiheuttaa. Päädyimme keskustelemaan melko syvällisiä ulkomaalaisuudesta, ulkopuolisuudesta, äidinkielen merkityksestä, kulttuurishokista ja kamppailu-urheilun raadollisuudesta. Tähän saakka olen ollut kovin kriittinen omaa kielitaitoani kohtaan, ja moni kohtaaminen ja koulutehtävä onkin pyörinyt omassa mielessä sen kieliulottuvuuden vuoksi. Samoin olen ollut hyvin tietoinen siitä tietynlaisesta lähtökohtaisesta ulkopuolisuudesta, johon suomalaisuuteni, äidinkieleni, ikäni ja harrastukseni kautta asemoidun. Mentorini halusi, että opettelisin näkemään näitä heikkouksina pitämiäni ominaisuuksia vahvuuksina, joita muilla opiskelijoilla ei ole. Rajoittunut sanavarasto pakottaa puhumaan hitaammin ja käyttämään kenties yksinkertaisempia ilmaisuita kuin äidinkielelläni käyttäisin, ja tämä voi etenkin potilaskommunikaatiossa olla erittäin hyvä asia. Samoin kulttuurin näkeminen ulkomaalaisen silmin auttaa väistämään niitä sudenkuoppia, mihin ruotsalaiset kenties helposti kompastuvat. Kamppailutaustaa hän kehotti käyttämään suurena voimanvarana: kamppailu-urheilu on henkisesti vaativaa ja opettaa stressinsietoa, mikä tulee lääkäriksi opiskellessa ja lääkärin ammatissa enemmän kuin tarpeeseen. Keskustelun lopuksi hän tiivisti sanomansa lyhyesti: "Ole oma itsesi, käytä lähtökohtiasi vahvuuksina, äläkä yritä muuttua vain sopeutuaksesi joukkoon."

Kaikki nämä asiat olen toki osannut jollain tasolla itselleni selventää, mutta ulkopuolisen suusta kuultuna se tuntui huomattavasti vakuuttavammalta. Olen sulatellut keskusteluamme koko viikon, ja tuntuu että se on alkanut vaikuttaa konkreettisesti tapaani toimia ja olla. Olin loppuviikon poikkeuksellisen vapautuneen oloinen, enkä murehtinut päivien kommunikaatiotilanteita etukäteen niin kuin minulla on ollut tapana. Luotin osaamiseeni ja kielitaitooni enemmän, ja osasin toimia spontaanistai. Olemme nyt olleet koko viikon sairaalaharjoittelussa, ja tehtävänämme on opetella anamneesia ja statusta. Puhumme siis osaston potilaille, otamme verenpainetta, kuuntelemme keuhkoja ja sydäntä, ja teemme muita perustutkimuksia. Ohjaajamme on vaativa, mutta myös reilu. Hän järjestää meille joka päivä useita jututettavia potilaita, ja haluaa myös jälkikäteen raportin siitä miten potilaiden kanssa on sujunut. Saamme siis toimia melko itsenäisesti koko päivän ajan, mutta meille on kuitenkin tarjolla tukea ja apua, jos sellaista kaipaamme. Vietämme vielä ensi viikon samalla osastolla, minkä jälkeen suuntaamme viikoksi terveyskeskuksiimme. Ensi viikolla olen myös yhden päivän näytteenotossa harjoittelemassa verikokeen ottoa oikeilta potilailta, mikä "hieman" jännittää. Eli nyt harjoitellaan ihan urakalla. Raskasta, mutta opettavaista.

Harjoittelu on ihan hyvä irtiotto opiskelurutiiniin. Minua on vaivannut hienoksinen pluggtrött. Opiskeltavat asiat kiinnostavat ja innostavat, mutta opiskelutehot ovat nollassa, ja lukeminen on kuin tervassa juoksemista. Toivon mukaan tämä kolmen viikon harjoittelu palauttaa noita tehoja sen verran, että saan normaalin lukurumban taas pyörimään. Olen toteuttanut myös treeni-irtiottoa tarkoituksenani palauttaa kropan palautumiskykyä ja treeni-iloa. Olemme käyneet uimassa ja olen tehnyt ylläpitävää punttiharjoittelua. Tuntuu ihan tervetulleelta hellittää hetkeksi hektistä treenirutiinia, ja antaa myös pääkopan levätä jatkuvasta kisatreenistä, joka on ainakin itselleni henkisesti kuluttavaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että minulla on ihan hyvä fyysinen kisarutiini, joka auttaa tekemään tasaista jälkeä kisassa kuin kisassa, mutta noustakseni taas pykälän korkeammalle suoritustasolle tulisi minun saada henkistä puolta kehitettyä. Tuo on helpommin sanottu kuin tehty, ja tällä hetkellä olenkin hieman hukassa sen kanssa, miten yrittäisin lähteä työstämään tätä osa-aluetta. Treenikaverini Mikko Jyväskylästä lähetti minulle sopivasti uintivalmentaja Marko Malvelan kirjan, jota olen kahlannut innokkaasti läpi. Meillä oli muutama vuosi sitten iloa olla seuraamassa Malvelan esitystä valmentajille tarkoitetussa jatkokoulutusseminaarissa, ja jo tuolloin hänen ajatuksensa inspiroivat todella paljon. Kirjaa lukiessa on tullut tosi paljon oivalluksia omasta treeninvedosta, ja myös omasta treenistä ja etenkin sen tämänhetkisistä ongelmakohdista. Yritän kirjoittaa näitä ajatuksia hieman enemmän auki, ja toivon että sen myötä ongelmat konkretisoituisivat entisestään, ja niihin löytäisi ehkä jonkin tavan vaikuttaa. Jos kilpaurheilu, harjoittelu ja valmennus kiinnostavat, niin kannattaa tutustua Malvelan kirjaan! Kiitos vielä kerran Mikko tästä lahjasta!

Hektinen aikataulu, pakolliset opetukset ja treeni-irtiotto johtivat siihen, että jätin tänä vuonna brasilialaisen jiujitsun European Openit väliin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2011. Oli todella orpo olo istua koulussa kun sosiaalinen media alkoi täyttyä tuttujen ja kavereiden matkustusilmoituksista, Lissabonkuvista ja kisahehkutuksista. Orvoimmaksi olo muuttui, kun Venla pakkasi laukut ja suunnisti kohti Portugalia. Hoidin orpoutumistani liimautumalla kisalähetyksen eteen lähes 40 tunnin ajaksi viikon aikana. Kisoissa oli n. 130 suomalaista, joten seurattavaa riitti joka päivälle. Siihen päälle kun lisää muut tutut ja kiinnostavat matsit, niin kauheasti vapaa-ajan ongelmia ei kisaviikon aikana tullut. Niin joo, sitten ne kouluhommat tietty... Menestys oli suomalaisittain ehkä hieman edellisvuosia vaisumpaa. Itselleni jäi hienoimpana kisailmiönä mieleen Tampereen Jujutsukoulu, joka on saanut vuosien järjestelmällisellä ja hyvällä työllä tuotettua ison kasan kovian kotimaisia kisaajia. Poikkeuksellista TJJK:n työssä on se, että he ovat saaneet useita kisaajia mukaan myös korkeimpiin vyöluokkiin: musta- ja ruskeavöisiin. Erityisesti Jaakko Hulkkosen suoritus omassa painoluokassaa ruskeavöisissä oli vaikuttava ja inspiroiva. Taso alkaa olla kova, ja monet tekevät jiujitsua ammatikseen. Siltikin TJJK on saanut tuotettua melko nopeasti ottelijoita, jotka pystyvät haastamaan ja menestymään näissä sarjoissa. Erittäin vakuuttavaa ja lupaavaa. Onnitelut koko tiimille! Ensi vuonna sitten itsekin mukaan.

tiistai 19. tammikuuta 2016


Termin 3 on nyt (ainakin teoriassa) ohi. Tentti oli perjantaina, joten vielä ei ole varmuutta siitä miten se meni. Tällä hetkellä olo on sellainen, että uusinta saattaa olla edessä. No, tältä meikäläisestä kouluneurootikkona tuntuu aina, mutta nyt tiedän varmasti että valmistautuminen ei mennyt niin hyvin kuin tavallisesti. Otin joululoman vain ja ainostaan lomailun kannalta. En tullut koko kahden viikon aikana edes ajatelleeksi koulukirjoja, vaikka jossain alitajunnan syövereissä pieni koulustressi varmasti kaihersikin. Koska olin laiskotellut tämän teeman alkuosan, oli edessä karu paluu arkeen loman jälkeen: tentti oli edessä 10 päivää loman loppumisen jälkeen, ja uurastin 10 tunnin päiviä koulukirjojen parissa. Aluksi ajattelin, että siirtäisin tentin seuraavaan tenttiblokkiin maaliskuulle, mutta viisas vaimoni sai minut onneksi suostuteltua tenttimään nyt. Taustalla tässä tentin siirtämispohdiskelussa on siis minun kouluneuroottisuuteni, joka aiheuttaa muun muassa sen, etten halua mennä tenttiin jos en koe opiskelleeni tarpeeksi. Lääkiksessä ollessani en tosin ole koskaan tuntenut opiskelleeni tarpeeksi, koska tietoa ja muistettavaa on vaan niin valtavasti, mutta yleensä lukeminen johtaa kuitenkin jonkilaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.

Iloiset joulunviettäjät. Tai ainakin yksi iloinen. 
Lääkis on perfektionistille raskas paikka, mutta samalla se opettaa luopumaan kohtuuttomista vaatimuksista itseä kohtaan. Ensimmäisen vuoden aikana aihepiirit ovat vielä käsiteltävissä olevia ja osa tiedosta on lukiopohjalta tuttua. Koulutusohjelmassa eteen päin mentäessä kokonaisuudet kuitenkin kasvavat, ja asiat vaikeutuvat. Kaikkea ei yksinkertaisesti voi sisäistää täydellisesti yhden jakson aikana, ja tämän kanssa pitää vaan oppia elämään. Toisaalta taas teemablokit tulevat vastaan uudestaan ja uudestaan, ja tietoa rakennetaan vanhojen kokonaisuuksien päälle, ja tämä helpottaa oppimista. Meillä ei tosiaan lueta esimerkiksi pelkkää anatomiaa tai pelkkää patologiaa, vaan opiskelu etenee juurikin noissa teemablokeissa. Esimerkiksi teemablokki Respiration & Cirkulation sisältää sydämen ja hengityselinten anatomiaa, histologiaa, fysiologiaa, patologiaa ja farmakologiaa. Pyrimme siis yhdistelemään eri oppialueet, jotka liittyvät teemablokin kohde-elimiin. Ajoittain tämä systeemi tekee opiskelusta hieman sillisalaattimaista, mutta olen pitänyt kyllä paljon siitä että opiskelussa pyritään alusta asti käytännöllisyyteen.

Uusi termin alkaa minun osaltani huomenna. Luvassa on immunologiaa ja patologiaa. Viime kevään immunologia on haastavaa, mutta mielenkiintoista, ja ennakkosilmäilyn perusteella luvassa on todella mielenkiintoista asiaa. Meillä on keväällä paljon harjoittelua: kaksi kahden viikon jaksoa sairaalalla ja yksi viikko terveyskeskuksessa. Ensimmäiset sijoitukset ovat putkeen eli teemme harjoittelua yhtäjaksoisesti kolme viikkoa. Kuulin hieman pelotteluita ensimmäisen osastoni vaativasta ylilääkäristä, mutta eiköhän siitäkin selvitä. Edessä on paljon hommaa, mutta sehän ei haittaa kun asia on mielenkiintoista.

Tässä vaiheessa ei muistaakseni mennyt kovin hyvin :D
Joululoma meni tosiaan opiskelematta, mutta täytyy sanoa että se tuli enemmän kuin tarpeeseen! Nukuimme pitkiä yöunia, söimme hyvin, kävimme kävelyillä ja pelasimme Dungeons & Dragonsia, jonka hankimme joululahjaksi itsellemme. Meistä kuoriutuikin varsinaisia pelinörttejä, ja D & D seurasi uniinkin. Oikein hyvää vastapainoa koulu- ja työaherruksen keskelle meille molemmille. Pidin suosiolla treenitaukoa siihen saakka, kunnes rakkaat ystävämme Helsigistä saapuivat treenivierailulle kolmeksi päiväksi. Vajaa parin viikon täyslepo treenistä näkyi ja tuntui jo: liikkuminen tuntui jopa hauskalta, ja olo painiessa oli luova. Treenailimme pari päivää Akademilla, ja tyttöjen lähtöpäivänä ajoimme Tukholmaan, missä järjestettiin open mat naisille. Oli tosi kiva päästä painimaan tyttöjen kanssa, varsinkin kun paikalla oli oman kokoisia ja kokeneita harrastajia. Tämä treenipätkä oli hauskin aikoihin, kiitos vaan vielä kerran Miia ja Aino vierailusta!

Kaikenlaisiin ihmisiin sitä tässäkin lajissa tutustuu...
Ei lisättävää.
Täällä harjoitellaan termiineittäin eli salilla on selkeä kevät- ja syskausi. Kevätkausi alkoi virallisesti eilen, mutta otimme lauantaina varaslähdön järjestäessämme tutustumispäivän naisille. Seuramme on saanut ison raha-avustuksen naisten kamppailuharrastuksen edistämiseksi, ja niinpä pyrimme nyt etsimään keinoja naisten houkuttelemiseksi lajien pariin. Hommahan on meillä Jyväskylässä toiminut oikein hyvin jo kuuden vuoden ajan, joten aika samoilla opeille on lähdetty tekemään töitä täälläkin. Mitä luultavammin pääsemme ensi viikolla aloittamaan yhden viikottaisen naisten treenin. Venla kirjoittelikin tuossa taannoin naistentreeneistä, kannattaa käydä lukaisemassa mikäli aihe ei ole tuttu tai mietityttää. Meikäläinen vetää naistetreenien ohella lukkopainivuoroa sekä kisaryhmän harjoituksia. Eilinen kaudenavaus oli huikea menestys, kun sekä BJJ- että MMA-harjoituksissa oli mukana yli 30 uutta harrastajaa! Jospa se omakin treeni-ilo alkaisi hiljalleen nostaa päätään.

Tjejdag ja hauskaa riittää.
Puolet osallistujista.
Porukka vaparitreenin jälkeen :)

maanantai 28. joulukuuta 2015


BJJ SM-kisojen jälkeen iski tähänastisen jiujitsutaipaleen ankarin motivaatiokato. Seitsemän vuoden matkalle on luonnollisestikin mahtunut nousu- ja laskusuhdanteita, mutta tällaista aallonpohjaa ei ole vielä ennen tullut vastaan. Aiemmin pienistä epämotivaation hetkistä on päässyt ohi reippailemalla vaan kiltisti sinne salille ja vääntämällä pari viikkoa treenejä vähän enemmän hampaat irvessä. Nyt salille vääntäytyminen on saanut kuitenkin aikaan aivan megalomaanista ahdistusta, ja taustajoukkojen kanssa asiaa puntaroituamme päädyimme siihen, että nyt kannattaa ottaa pari viikkoa täysin ilman lajitreenejä ja jumpata vaan ja ainoastaan, jos siltä tuntuu.

Vedin SM-kisojen jälkeen vielä syyskauden jäljellä olevat kolmen viikon lukkopainit ja kisaryhmän treenit, mutta en vaan saanut itseäni innostumaan lukkopainin Ruotsinmestaruuskisoista. Sinne lähdinkin sitten ainoastaan kulmaamaan meidän salin kisaajia. Mitaleita ei tällä kertaa Örebrohon tuomisiksi saatu, mutta oli hyvä että niin moni uskaltautui kuitenkin kisamatolle asti. Täällä kun ei tosiaan ole aiemmin ollut lukkopainia treenikalenterissa, ja monella pukupainijalla on melkoinen kynnys heittää sitä pukua pois päältä. Saimme siis kivan reissun aikaiseksi, ja toivottavasti entistä useampi innostuu treenaamaan ja kisaamaan välillä lukkopaininkin puolella.

Team Akademi Nord & SW SM 2015 :)
Motivaatiopulan takana on varmasti monta tekijää. Yksi suuri tekijä on se, että en pääse tällä hetkellä tekemään sellaisia treenejä, joita olen Suomessa asuessani päässyt tekemään. Aikataulut ovat omassa arjessa täällä sen verran hektisiä, että normaalia kahta treeniä on todella vaikea toteuttaa päivittäin. Tähän vaikuttaa osaltaan se, että sellaista luottotreenikaveria ei ole vielä löytynyt. Hyviä treenikavereita toki on, mutta harvalla on samanlaiset aikataulut kuin minulla ja yhteisille treenisessioille ei tahdo löytyä aikaa. Olemme vetäneet nyt puolisen vuotta kisaryhmän treeniä kerran viikossa, ja tuntuu että porukka alkaa päästä hyvälle siitä mistä hommassa on kyse. Syksyn Swedish Openissa kisaamassa olikin reilusti yli 20 miestä ja naista saliltamme. Suurin osa kisaamisesta innostuneista kisaa täällä parisen kertaa vuodessa, eli panostus ei ole vielä kenelläkään kauhean suurta. Välillä tämä näkyy eroina treenitavoissamme, ja siksikin tuntuu että haluamansalaista treeniä on vaikea saada. Fight Clubilla oli kuitenkin se oma kisatreeniporukka, jonka kanssa oli tiettyjä vakiintuneita ja toimivia treenirutiineita.

Osa omaa vakiintunutta kisatreeniporukkaa Fight Clubilla <3
Lukkopainia ja BJJ:tä on meikäläisellä takana nyt paria viikkoa vajaa seitsemän vuotta. Kisaamaan aloin kun peruskurssia oli takana 6 viikkoa, joten kisaaminen on ollut mukana kuvioissa niin ikään seitsemisen vuotta. Lienee ihan luonnollista, että motivaatiossa tapahtuu heilahduksia tällaisen ajanjakson aikana, ja että on vaikea pitää yllä sellaista jatkuvaa intohimon liekkiä lajia kohtaan. Kisannut olen aina kun olen loukkaantumisten puolesta pystynyt, ja ulkomaan kisoja on kierretty niin paljon kuin kukkaro on antanut myöden. Loukkaantumiset ovat hidastaneet tahtia muutamaan otteeseen hieman pidemmiksi ajanjaksoiksi, mutta onneksi en ole joutunut luopumaan lajitreeneistä kokonaan kuin muutamiksi kuukausiksi kerrallaan. Tällä hetkellä pari kroonista vaivaa kiusaa treenatessa, mutta vaivojen krooninen luonne tekee niiden "käytöksen" onneksi melko tasaiseksi ja ennakoitavaksi. Puitteet treenaamiselle eivät ole siis mitenkään mahdottomat kropan puolesta.

Tämä motivaatiopula tuntuu olevan ennen kaikkea henkistä laatua. Minulla on ollut aiemmin tapana asettaa syyskauden tavoitteet heinäkuun tienoilla, ja kevätkauden tavoitteet lokakuun kieppeillä. Kesätreenien ollessa enemmän tai vähemmän järjestelmällisiä, jäi syyskausi osaltani harvinaisen hengettömäksi, ja se tuntui lähinnä rutiinin ylläpitämiseksi suunnatulta pakkopullalta. Kevään kilpailukausi ei ole toistaiseksi herättänyt minkäänlaisia fiiliksiä tai intohimoja, joten olen ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että en ole tähdännyt harjoittelullani BJJ European Openiin. Ja tämäkään ei herätä oikein minkäälaisia tunteita.

IBJJF European Open 2014
Treenitauko (kokonaista kaksi viikkoa :D) on tehnyt hyvää kropalle, ja tuntuu että pääkin on saanut vähän lepoa. Motivaatio ei siltikään ole ottanut mitään huimaa loikkaa alhostaan. Näinkin pitkän treenitauon pitäminen tuntuu vaikealta, ja sitä miettii koko ajan mitä pitäisi olla treenaamassa ja kuinka lähellä seuraavat mahdolliset kisat ovat ja ja ja...Yritän nyt kuitenkin malttaa ottaa rauhassa vielä pari päivää, ja katsoa sitten josko treenaaminen maistuisi taas vähän paremmalta. Olin kesällä 2011 töissä Pohjois-Norjassa 49 asukkaan kylässä, jossa ei ollut mahdollisuuksia jiujitsu- tai salitreeneihin. Lajitaukoa tulikin siis 7 viikkoa, ja tuona aikana tein juoksulenkkejä tai kuntopiirejä 2-3 kertaa viikossa. Koko ajan hermoilin siitä kuinka paljon jiujitsutreenejä minulta jäi väliin. Palattuani tatamille kesän jälkeen paini sujui paremmin kuin koskaan, ja energiaa ja intoa riitti loputtomiin. Yritän nyt motivoida itseäni samanlaiseen "pakkolepoon", ja yritän luottaa siihen että se tuo mukanaan tuollaisen samanlaisen virtapiikin lajiin.

Ajanvietettä Pohjois-Norjassa
kesällä 2011.

lauantai 19. joulukuuta 2015


Uupunut, mutta onnellinen tervehdys täältä Örebrosta! Takana on intensiivinen ja antoisa terveyskeskusharjoittelu, ja edessä vielä yksi harvinaisen epämotivoiva koulutehtäviä sekä kaksi basgrupptapausta. Aikaa näiden kolmen koetuksen tekemiseen on kaksi vuorokautta, joten siksi on täysin tarpeellista keskittyä tämän blogipostauksen kirjoittamiseen. Motivaatio on tosiaan tällä hetkellä hieman hakusessa pään kaipaillessa joululomaa, mutta pitää nyt yrittää vielä pusertaa itsestään irti muutakin kuin tämä teksti.

Olimme terveyskeskuksissamme koko viikon n. 6 tuntia päivässä. Oli kiva huomata, että potilaiden kanssa keskusteleminen ei aiheuta enää kauheaa jännitystä, vaan sitä pystyy keskittymään oman panikoinnin sijaan itse potilaaseen. Kielitaito on ottanut ison harppauksen eteen päin, ja se näkyy kasvaneena itsevarmuutena. Toinen kehittynyt osa-alue on perustutkimusten tekeminen: verenpainemittaukset, korvien ja kurkun tutkimiset ja muut pienet toimenpiteet sujuvat koko ajan paremmin ja paremmin, eikä jännityspaniikista johtuva käsien tärinä ole jatkuva vaiva. Sain ottaa muutaman potilaan sisään itse ja ottaa statuksen omatoimisesti ennen kuin lääkäri liittyi seuraan. Statuksen ottamisen jälkeen kävin keskustelemassa lääkärin kanssa löydöksistäni, ja sen jälkeen seurasin kun lääkäri vastaanotti potilaan. Tuli hyvä fiilis, kun huomasi että oli osannut itse esittää oikeita kysymyksiä ja tehdä oikeita havaintoja. Toki sitä unohtaa monia juttuja edelleen, mutta kehitystä on selvästi tapahtunut.
Tekemällä oppii!
Opiskelumotivaatiolle tekee hyvää (kuvitella kuinka alhaalla motivaatio olisikaan ilman tätä harjoittelua) päästä näkemään ja tekemään käytännössä niitä juttuja, joista on lukenut. Moni juttu aukeaa paremmin, kun se käytännön puoli tulee esille.  Olen varmaan hehkuttanut terveyskeskuksemme hyvää ilmapiiriä ja laadukasta ohjausta, mutta sanonpa taas että en voi olla muuta kuin tyytyväinen ja onnellinen siitä, että tulin sijoitetuiksi juuri tähän terveyskeskukseen. Kaikki opiskelukavereita eivät ole omissa sijoituspaikoissaan päässeet tekemään yhtä paljon käytännön juttuja, ja osa ei ole päässyt edes haastattelemaan potilaita omatoimisesti. Meillä lääkärit ja hoitajat ovat kaikki täysillä mukana meidän ohjauksessamme, ja kaikki haluavat löytää meille järkevää tekemistä pelkän kuuntelun ja katselun lisäksi.

Omat kokemukset Ruotsin terveydenhuollosta ovat tähän mennessä olleet oikein positiivisia. Mielenkiintoisena seikkana voisi mainita valkoisten takkien vähyyden: muissa maissa valkoinen lääkärintakki tuntuu olevan jonkinlainen statussymboli. Jopa sairaalalla harjoittelussa ollessani kiinnitin huomiota siihen, että todella harva lääkäri pukeutui lääkärintakkiin. Omalla osastollakin näin koko kahden viikon aikana yhden lääkärin pitävän valkoista takkia päällään aamupalaverissa. Muutoin meillä kaikilla on samat työvaatteet. Meillä oli ennen sairaalaharjoittelun alkua luento, minkä pitivät kaksi lääkäriä. Luennolla he halusivat erikseen korostaa sitä, että valkoisen takin kanssa heilumista pidetään vähän nolona etenkin opiskelijoiden kohdalla. Luennoitsijat sanoivat, että jotkut vanhemmat lääkärit pitävät takkeja, mutta tämä on kuulemma hieman vanhanaikaista. Osastoilla ja terveyskeskuksissa voi valita valkoiset tai vaaleansiniset työvaatteet, ja nämä ovat tosiaan kaikille lääkäreille ja hoitajille yhteisiä. Fysioterapeuteilla on tosin omat sporttisemman työvaatteensa. Olen pitänyt tästä käytännöstä, sillä en ole mikään hierarkioiden ylin ystävä.

Olemme päässeet tutustumaan myös eläinten terveydenhuoltoon tässä viime viikkojen aikana vanhojen kissapappojen vaivojen vuoksi. Örebrossa alueella toimii kotieläinlääkäri, joka tekee suurimman osan perustoimenpiteistä asiakkaiden kotona. Tämä on meille autottomille erittäin kätevä palvelu, ja hintakin on melkein sama kuin lääkäriklinikalla vieraillessa. Toisen kissavanhuksen kanssa jouduimme kuitenkin pistäytymään klinikalla eilen. Pyysimme onneksi Suomesta muuttaessamme mukaan englanninkielisen tiivistelmän katille tehdyistä hoitotoimenpiteistä erään kroonisen vaivan kanssa. Tämä auttoi paljon oikean hoidon saamisessa. Eläinten kanssa ulkomaille muuttaessa kannattaa siis muistaa pyytää tärkeimmät dokumentit myös englanniksi, jotta hoito onnistuu mahdollisimman mutkattomasti myös uudessa kotimaassa.

Täytynee suoria tästä koulutehtävien pariin. Maanantaina alkaa sitten joululoma!