keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ohi on - Preklinikka siis

Ensi viikolla aloitan neljännen lääkisvuoteni. Prekliininen vaihe on ohi, ja ensi viikolla alkava syystermin koostuu klinikasta ja klinikkajaksot katkaisevista kampusviikoista. Aloitamme terminin kampuksella luentojen ja A-HLR (edistynyt painelu-puhalluselvytys) harjoitusten merkeissä. Syyskuun alussa suuntaamme sairaaloille seitsemäksi viikoksi. Ensimmäinen kurssi on försvar eli vietämme aikaa infektioklinikalla. Basgrupp-tapaamisten määrä vähenee kahdesta viikottaisesta kerrasta yhteen. Virallinen "viikkotyöaika" on meille opiskelijoille 25 h, mutta tietyillä klinikoilla päivät venyvät kuulemma kahdeksaankin tuntiin. Tähän päälle sitten lukemiset ja basgruppeihin valmistautumisen, niin syksyn kalenteri lienee melko täysi ja lääkispainotteinen.

Itse osallistun ensi viikolla vielä kandityön eksaminaatiotilaisuuteen, sillä en palauttanut työtäni kevään lopulla kesälomareissusta johtuen. Kirjoitin kandityöni CTE:stä (Chronic Traumatic Encephalopathy), sillä neurologia ja etenkin neurologiset urheiluvammat kiinnostavat kovasti. Kirjoitin työni heinäkuussa kertarysäys-mentaliteetilla, eli istuin 10 pitkää päivää kampuksella ja kirjoitin työn valmiiksi. Tällä viikolla olemme käyneet työtä vielä läpi ohjaajani kanssa, ja viilanneet yksityiskohtia kuntoon. Ohjaajallani on kova halu muokata työ artikkeliksi, ja pyrkiä julkaisemaan se. Itse olen sen verran kriittinen työtäni kohtaan, etten oikein näen sitä julkaisukelpoisena, mutta katsotaan vielä mitä ohjaaja ehdottaa.

Klinikan alku tuntuu samaan aikaan innostavalta ja pelottavalta. Nyt alkaa se varsinaisen lääkärintyön harjoittelu. Olen hakenut ensi kesäksi töitä muutamasta eri sairaalasta. Tuntuu ihan uskomattomalta, että pääsen pian tekemään sitä työtä, mistä olen koko elämäni haaveillut. Samaan aikaan pelottaa niin maan pirusti. Opiskeluiden aikana lääkärin työnkuva on selkiytynyt samoin kuten ne erilaiset vastuut ja velvollisuudet, jotka siihen kuuluvat. Hallittava kokonaisuus näyttäytyy juuri nyt hirvittävän suurelta ja pelottavan monipuoliselta. Tuntuu siltä, että päähän ei ole jäänyt preklinikalta yhtään mitään, vaikka asia ei näin olekaan. Moni lääkisopiskelija on kertonut samoista fiiliksistä, mutta todennut myös että sitten käytännössä sitä huomaa miten moni asia on tarttunut päähän, ja ymmärtää myös että jatkuva kertaaminen ja uuden opettelu kuuluu alaan.

Edessä näyttäisi olevan siis varsin kiireinen syksy. Syyslukukausi alkoi myös salillamme, ja vetovastuuta on viitenä päivänä viikossa. Johonkin tämän kaiken sekaan pitäisi saada sovitettua omat treenit, ja toivottavasti jopa ne kisaamiset. Oma harjoittelumotivaatio on ollut aika kadoksissa, koska vastuu muiden ohjaamisesta ja valmentamisesta on syönyt kaiken ajan. Kun lauantaisin kouluviikon ja kahdeksan ohjatun harjoitustunnin jälkeen olisi aikaa keskittyä itseen, niin henkinen kapasiteetti alkaa olla aika nollilla. Ja huonolla keskittymisellä treeneistä ei oikein saa mitään irti. Yritän nyt tolkuttaa itselleni, että tälle syksylle ei kannata asettaa kovia kisa- ja menestymispaineita, vaan kannattaa antaa pään ja kropan taas tottua uusiin kuvioihin ja uuteen koulu- ja harjoittelurytmiin.

Innostuksen ja kauhun sekaisin tuntein kohti syksyä siis!

Kesälomakuva Kreikan BJJ- ja surffileiriltä :)

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Vansbrosimningen 2017

Koulunkäynti arkipäiväistyi kolmannen lääkisvuoden aikana kovasti, ja tuntui että minulla ei ole ollut kauheasti kerrottavaa. Harjoittelun määrä koulussa lisääntyi, tenttien koko kasvoi ja kirjoitimme kandityömme. Tai siis suurin osa kirjoitti. Itse matkustin Venlan ja muiden seurakavereiden valmentajaksi Long Beachilla Yhdysvalloissa käytyihin BJJ:n MM-kisoihin juuri silloin kun meillä olisi ollut kanditöiden opponointitilaisuus. Päätin suosiolla osallistua vasta elokuun opponointiin, ja näin ollen minun ei tarvinnut kiirehtiä työn kirjoittamisen kanssa. Kirjoittelen työtäni kesälomapuuhien lomassa.

Viime vuoden ison loukkaantumisen jälkeen pääsin vihdoin harjoittelemaan kisamaisesti joulukuun lopulla. Tarkoitus oli ainoastaan leirittää BJJ:n EM-kisoihin lähtijöitä, mutta leiri oli sen verran hauska ja hyvätempoinen, että päätin lopulta lähteä testaamaan kisakuntoa. Tai no, ei siinä juuri testaamista ollut, kun se uupui aivan täysin. Ottelin keväällä myös ADCC EM-kisoissa, joissa alisuoriuduin rajusti. Näiden kisakokemusten analysointi vaatii oman postauksensa, jonka mahdollisesti jaksan ja ehdin joskus kirjoitella. Tässä tekstissä haluan kuitenkin käsitellä viime viikonloppuna uitua Vansbrosimningeniä. Kyllä, kyseessä on avovesiuintikilpailu, ja meikäläisen ensimmäinen sellainen.

Viime vuonna treenivalikoima oli loukkaantumisen takia kovin rajoitettu, mutta uinti onnistui hyvin. Uin oman fiiliksen mukaan rintauintia 2-4 kertaa viikossa koko kevään 2016 ajan. Kesän surffileiri herätti innostuksen kaikenlaisia vesilajeja kohtaan, ja koska surffausmahdollisuuksia ei Örebrossa ole, päädyimme uimaan ja skeittaamaan paljon. Kesämökillä tuli uitua kokonaiset 40 metriä kahden laiturin välillä, mikä oli minulle "mustaa vettä" pelkäävänä aikamoinen suoritus. Ennen Suomesta lähtöä eli vuosi sitten elokuussa Kampuksen Plaanissa valmentava kaverini Mikko veti meille kamppailijoille yhdet uimatreenit, joissa teimme erilaisia uimadrillejä ja tekniikkaharjoituksia. Tästä treenistä sain kipinän alkaa kehittää myös vapaauintitekniikkaani. Kaiken tämän vesivillityksen keskellä innostuin ostamaan itselleni ja Venlalle märkäpuvut.

Lanna badgruvan syksyllä 2016. Eikä juuri jännitä.
Syksy jatkoi kuntoutuksen merkeissä, ja aloin keskittyä uintitreeneissä vapariin. Alku oli melko takkuista: vaparia meni 50 metriä, jonka jälkeen oli pidettävä reilu tauko hengityksen tasaamiseksi. Näitä tuskaisia 50 metrin pätkiä vedettiin sitten pari kuukautta, kunnes uinti alkoi kulkea. Olin samoihin aikoihin harjoittelussa, ja ohjaajani kertoi ilmiöstä nimeltä En Svensk Klassiker. Kyseessä on siis neljästä kestävyyskisasta muodostuva kokonaisuus, jonka suorittaminen vuoden aikana tuo kunniakirjan ja hyvän mielen. Yksi näistä kestävyyskisoista on Vansbrosimningen, joessa uitava 3 kilometrin kilpailu. Muistan ajatelleeni, että tuo kuulostaa minulle niin kovalta haasteelta, että se on ihan pakko katsastaa. Menin kotiin googlaamaan kisan, ja samana iltana olin jo ilmottautunut.

Kisailmoittautuminen toi treeniin tiettyä määrätietoisuutta, ja Mikkon teki minulle alkuun MCP-treeniohjelman (most comfortable pace), joka tähtäsi uintiperuskunnon rakentamiseen. Olen aavistuksen levoton, ja MCP-treenit tuntuivat tylsiltä. Kuka nyt haluaa uida hitaasti, kun tavoitteena on mennä nopeasti?! No onneksi järkeä on päässä näin aikuisempana enemmän kuin nuorempana, ja huomasin kyllä nopeasti mikä hyöty näistä pitkistä, hitaista treeneistä oli. Uimatreenejä tuli syksyllä 2-4 viikossa. Alkusyksystä ehdimme käydä testaamassa märkäpukujamme avovedessä eli läheisellä kalkkikaivoksella. Tällöin selvisi myös uinnin suurin haaste minulle: en uskaltanut uida avovedessä siten, että käyttäisin päätä veden alla. Tässä vaiheessa kisailmoittautuminen tuntui äärimmäisen huonolta idealta.

Vatsatauti talvella aiheutti useamman viikon tauon, kun kroppa ei tahtonut millään palautua treenikuntoiseksi. Kevättalvella alkoi myös uusi lukukausi salilla, ja vastuun määrä lisääntyi minun ja Venlan kohdalla huomattavasti. Vetovastuuta tuli viidelle päivälle viikossa. Koulu, vetovastuu, omat kisavalmistautumiset ja muiden kisavalmistamiset veivät paljon paukkuja, ja uintitreenit kulkivat mukana vähän väkipakolla. Altaassa uiminen tuntui usein melko ahdistavalta ja tylsältä. Kaakeleiden tuijottaminen ei motivoinut. Pisimmän uimatauon aiheutti ADCC EM-kisavalmistautuminen, joka söi 7 viikkoa. Kisojen mentyä täysin penkin alle oli kaikenlainen treenimotivaatio hetkellisesti kadoksissa, mutta onneksi olin tehnyt kisailmoittautumisen Vansbrohon. Ajatus siitä, että se jäisi väliin, oli sietämätön ja sain raahattua itseni uimahallille taas 2-4 kertaa viikossa.

Uimahallin turvallisessa vedessä Venlan kanssa.
Heitimme talviturkit huhtikuun lopulla, ja aloitimme avovesiuinnin toukokuussa ADCC-kisojen jälkeen. Vesi oli kylmää, mutta luontoon pääseminen pitkän uimahallikauden jälkeen tuntui ihan mahtavalta! Kuvittelin talven aikana parantuneen uintitekniikan tuoneen itsevarmuutta myös avoveteen, mutta edessä oli sama pakokauhu kuin syksyllä: joka kerta kun yritin uida vapaauintia ja vein kasvot veteen, iski paniikki. Avovesiuinti tarkoitti siis tässä vaiheessa 15 min rintauintia, ja 20 kpl vapaauinti "vetoja". Todellisuudessa nuo vedot olivat 10-15 kauhaisun mittaisia pätkiä, joiden jälkeen piti tasoittaa ylihengittäminen ja rauhoittaa hermoja. Olin kyllä hurjan ylpeä itsestäni aina kun onnistuin tekemään nuo vedot. Se oli kuitenkin enemmän uskallettu kuin koskaan ennen. Tässäkin vaiheessa ajatus 3 kilometrin avovesikisasta tuntui epätodelliselta.

Juhannusviikolla oli edessä matka Kreikkaan opettamaan BJJ:tä ja mahdollisuuksien mukaan myös surffaamaan. 10 päivää ennen reissua suuntasimme uudelle järvelle treenaamaan. Olin todella epätoivoinen, ja minulle väläytettiin ajatusta Vansbron väliin jättämisestä. Sellainenhan ei minun maailmankuvaani sovi, joten hammasta purren päätin, että minun on pakko uskaltaa uida kunnolla. Vähän reilu 3 viikkoa ennen itse kisaa uin lopulta ensimmäisen avovesikilometrini, ja voi veljet sitä tunnetta! Olin lähes ekstaasissa. Tämän jälkeen ehdin uida muutaman 2 km treenin ja yhden hieman lyhyemmän matkan ennen Kreikan reissua. Kreikassa tuli uiskenneltua, painittua ja surffattua. Merivedessä uiminen ei onnistunut ihan siinä määrin kuin olin etukäteen suunnitellut. Suolavesi turvotti kurkkua ja siihen tottuminen kesti pari päivää. Viimeisinä reissupäivinä tuli uitua 1-1,2 km ja oli huikea huomata, että uinti sujui rauhallisesti ja hyvällä temmolla. Nämä lyhyet uinnit toivat paljon itseluottamusta! Uskalsinhan uida ensimmäistä kertaa "kunnolla" avovedessä ja vielä ilman märkäpukua.

Reissun jälkeen minulla oli 5 päivää aikaa kilpailuun. Olkapäät olivat painin ja surffin jäljiltä tulehtuneet, ja en uskaltanut juurikaan treenata. Viimeistelytreeni torstaina ennen kisaa sisälsi startin harjoittelua, rinnakkainuintia ja ohituksia 25 minuutin verran. Tässä vaiheessa tunnelma oli jo odottava. Olin vakuuttunut siitä, että saan kyllä uitua itseni maaliin saakka.

Perjantai-iltana kurkussa alkoi tuntua kurjalta, ja heräsin yöllä siihen että koko kroppa oli kuin tulessa ja henki ei meinannut kulkea. Särkylääkeillä ja nenäsumutteella sain itseni nukkumakuntoon ja sain alle pari tuntia unta ennen kuin kello herätti aamukuudelta kisapäivään. Fiilis oli samaan aikaan korkealla, olihan kisapäivä vihdoin käsillä, mutta samaan aikaan huolestutti. Olo oli huono. Olin tunnelmoinut kisaa kuitenkin niin pitkään, että minun oli pakko päästä uimaan. Siispä särkylääkkeet matkaan, ja menoksi. Auton pakkaaminen oli melko hupaisa toimitus: kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään uimakisarutiinia juoksee asunnon ja auton väliä, ja kantaa erikokoisia nyssäköitä mukaan kummankaan kunnolla tietämättä mitä on mukana, ja mitä pitäisi vielä olla mukana. Matkaan päästiin kuitenkin ajallaan, ja se märkäpukukin eksyi lopulta peräkonttiin.

Vansbro on reilun parin tunnin ajomatkan päässä Örebrosta. Luvassa oli viikon ainoa sadepäivä, mutta ilma oli kuitenkin lämmin. Itse pidän sadepäivistä, joten se ei tunnelmaa latistanut. Kisapaikalla järjestelyt toimivat erinomaisesti, ja pääsinkin nopeasti jonottamaan osallistujan kirjekuorta. Kamppailukisojen vankka kokemus ei näkynyt, ja tunsin olevani aika hukassa. Onneksi Venla oli mukana rauhoittelemassa. Infopisteeltä oli parin kilometrin kävely lähtöpaikalle, ja tarvoimme sinne satojen muiden uimareiden kanssa. Olimme onneksi varanneet hyvin aikaa, ja ehdimme seurata useamman lähdön ennen omaani. Lähtöjen näkeminen rauhoitti todella paljon. Olin kuvitellut mielessäni vaikka minkälaisia skenaarioita siitä, kuinka ihmiset juoksevat veteen kyynärpäätaktiikalla ja uivat toistensa yli. Todellisuudessa lähtö oli erittäin rauhallinen tapahtuma, jossa ihmiset antoivat toisilleen tilaa, ja jossa veteen pystyi kävelemään ilman pelko yliajetuksi tulemisesta.

Viimeiset lämmittelyt ennen starttia.
Tein omat lämmittelyni kuminauha- ja liikkuvuusharjoitteilla. Alunperin oli tarkoitus nostaa myös sykkeet pari kertaa, mutta flunssan vuoksi otin lämmittelyt rauhallisesti ja jätin sykkeennoston väliin. Märkäpuku alkoi istua kesän aikana paremmin ja paremmin, joten siitä ei tarvinnut enää kilpailupäivänä huolehtia. Olin mukana oranssissa lähtöryhmässä, joka kutsuttiin valmiiksi 10 minuuttia ennen starttia. Tässä vaiheessa lähtöportin vieressä olevalla lavalla vedettiin vielä lämmittelyrutiini, jonka suurin osa uimareista teki mukana. Meidän starttiryhmämme oli huomattavasti isompi kuin aiemmat, ja jäinkin aika hännille lähtöportille jonottaessa. Lopulta kello pyörähti nollille, ja oli aika lähteä matkaan!

Oranssi strattiryhmä valmiina matkaan.
Kävely kahden portin ja rannekkeen leimauspisteen läpi rantaan. Olo oli todella epätodellinen kävellessäni veteen. Ihmisiä oli kuitenkin niin paljon, että sitä ei halua jäädä paikalleen ihmettelemään tilannetta, vaan etenee porukan mukana. Tein ohjeiden mukaan, ja kävelin veteen rauhallisesti ja annoin kropan tottua veden lämpötilaan (16,9 astetta). Kostutin kasvot vedellä ennen kuin lähdin uimaan. Itse startti meni yllättävän sujuvasti ja ilman liikaa ihmettelyä, adrenaliini iski varmaan sen verran päälle, ettei sitä ehtinyt liikaa hämmästellä. Olin suunnitellut lähtöjä katsoessani ottavani ns ulkokaistan, koska rintauimareita oli paljon ja kaikki rynnivät tietenkin sille parhaalle sisäkaistalle. Halusin alussa päästä sujuvasti sen isoimman rintauimarimassan ohi ja saada oman uintini käyntiin. Ensimmäinen paniikkimomentti oli ensimmäinen hengenveto: En saa happea! Kurkku oli sen verran turvoksissa, että happi ei kulkenut ihan totutulla tavalla, ja tämä aiheutti tietenkin melkoisen shokin. Yritin aktivoida koko kroppaa paremmin hengityksen tueksi, että saisin vedettyä syvempää henkeä, ja tämä tuntuikin auttavan.

Startin jälkeen joki teki pienen mutkan, jonka jälkeen seurasi pitkä suora. Tämän suoran näkeminen oli upea kokemus! Tumma ja leveä joki aukesi siinä silmien edessä harmaata taivasta vasten. Vettä ja ihmisiä oli kaikkialla. Hullu tunne, kun samaan aikaan sitä haluaa vedestä pois ja kuitenkin uida niin hyvin kuin mahdollista. Tässä vaiheessa tajusin myös mikä taktinen virhe oli ottaa kiltisti se huonoin kaista alussa: olin aivan joen ulkoreunassa, jossa myötävirta ei auta uintiani alkuunkaan, ja se paras sisärata on aivan tukossa silmänkantamattomiin. Järkeilin, että minun kannattaa kokemattomana ja hieman epävarman uimarina yrittää keskittyä vaan omaan uintiini, ja siihen sain parhaan mahdollisuuden siellä missä muita ihmisiä ei juurikaan ollut. Ensimmäinen kilometri meni hurjan nopeasti, ja sen jälkeen yritin uskaltautua vähän lähemmäs hyviä kaistoja keskellä jokea. Muutamia olkapääkontakteja syntyi ohitusten aikana, mutta säästyin potkuilta ja kyynärpäiltä.

Ensimmäiset vedot turvallisesti ulkokaistalla.
Avovedessä etäisyyksiä on todella vaikea arvioida. Kuvittelin uineeni ainakin 1500 metriä, kun merkkipoiju ilmoitti matkaa kuluneet 1250 metriä. Toinen kilometri tuntuikin aika kituuttelulta, kun joki oli suora ja selkeitä maamerkkejä ei ollut. Uin tämän osuuden ehkä hieman liian rauhallista tahtia, mutta en uskaltanut kisatilanteessa lähteä repimään. Minun on todella vaikea arvioida omia voimavarojani vedessä, enkä osaa oikein tunnistaa kuinka kovaa voin mennä ja kuinka pitkään. Yksittäinen ohje, jota tämän kisan osalta olen eniten kuullut on "ui rauhallisesti". Tätä on hoettu kavereiden, valmentajien ja kisajärjestäjien toimesta, joten pyrin pitäytymään rauhallisessa tahdissa. Pelasin siis varman päälle, ja pyrin pitämään kiinni siitä omasta tutusta rytmistä, jolla olin treenannut. Lopulta joki liittyi toiseen jokeen, ja pääsin viimeiselle vastavirtakilometrille. Olin etukäteen ajatellut, että tässä vaiheessa olen röyhkeä ja uin parhailla kaistoilla välttääkseni vastavirran. Tässä en onnistunut kuitenkaan ihan niin kuin olisin halunnut. Kävin sisäkaistalla, mutta turhauduin nopeasti ihmismäärään, ja siirryin taas ulommaksi. Tässä tuli tehtyä varmasti todella paljon turhaa työtä, ja käytettyä aivan liikaa energiaa sivuttaisliikkumiseen. Aloin ohittaa enemmän ja enemmän edellisen starttiryhmän ihmisiä, ja tämä nosti itseluottamusta. Pyrin kasvattamaan tempoa, mutta tämä sotki hengitystä pahasti (ja tajusin samalla miksi niitä temmonvaihtelutreenejä suositeltiin tehtävän ennen tätä kisaa...).

Viimeisellä kilometrillä kroppa tuntui vielä hyvävoimaiselta, mutta koin ettei minulla ole oikein riittävää osaamista tehojen irtiottamiseen uimalla. Tämä hieman harmitti, sillä olisin halunnut antaa tälle uinnille kaikkeni. Sain kuitenkin kasvatettua tempoa hieman kun sain viimeisen sillan näkyviin. Tuossa vaiheessa noin 10 metriä edelläni ui nainen, jolla oli tunnistettavan värinen märkäpuku. Ajattelin rytmittää uintiani häneen tavoitteenani päästä hänen ohitseen ennen maalia. Pääsin nopeasti rinnalle, mutta sitten uimme pitkään rinnakkain. Viimeisen 100 metrin aikana aloin kuitenkin kuroa pientä etumatkaa, ja lopulta pääsinkin lyömään käden rekisteröintipisteeseen ennen häntä.

Loppukiri ja ohitus hetki ennen maaliintuloa.
Maaliintulon jälkeen tunne oli MAHTAVA! Olin juuri vapaauinut elämäni ensimmäisen 3 kilometriä viileässä avovedessä muiden ihmisten seassa. Kroppa tottui veden viileyteen nopeasti ja maalin tullessa minulla oli jopa kuuma. Olin niin onnellinen ja häkeltynyt, että en oikein tiennyt mihin suuntaan minun kuuluisia mennä. Bongasin Venlan heti ensimmäisten katsojien joukosta, ja aloin tietysti heti purkaa kokemustani kahden aidan yli huutamalla. Matka jatkui suihkujen kautta syömään ja kotimatkalle. Venla kuunteli urheasti kun kertasin uudestaan ja uudestaan kisan käänteitä, omia otteitani ja sitä mitä aion seuraavaksi treenata. Kiitos rakkaus kun olit mukana!


Hämmentynyt mutta onnellinen :)
Loppuaikani oli 1:02:38. Olin aavistuksen pettynyt, sillä olin tähdännyt tunnin alittamiseen, ja kisan aluksi tuntuikin, että siihen olisi mahdollisuus. Aikahan alitti viimeisimmän 3 kilometrin allasaikani 13 minuutilla, joten se ei missään nimessä ollut minulle huono. Tahdon olla melko kunnianhimoinen ja itsekriittinen, ja märehdinkin aluksi tuota aikaa ihan turhan paljon. Kun pääsin yli pahimmasta pettymyksestä, tajusin kuinka käsittämättömän siisti koko kokemus oli. Minä, siis vesipelkoinen, vielä vuosi sitten vapaauintitaidoton minä, olin juuri uinut avovesikilpailussa, tullut maaliin ja tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni! Yksi hienoimmista asioista oli kisan tarjoama luontokokemus. Isossa joessa uiminen oli samaan aikaan pelottavaa ja vaikuttavaa. Sitä tunsi itsensä todella pieneksi. Ensimmäinen ajatukseni nähdessäni koko joen ja kaikki kanssakilpailijat edessäni oli "vitsi miten upea haaste tämä on". Tunsin itseni todella motivoituneeksi. Kaikki tuntui niin haastavalta, mutta juuri oikealla tavalla. Kilpailu opetti yhden tunnin aikana myös äärimmäisen paljon siitä, mitä kaikkea tuollaista uintia tehdessä pitää osata ja mitä kaikkea pitää harjoitella.

Avovesiuinti on ollut minulle valtava haaste, mutta sen kautta olen saanut paljon uutta sisältöä elämään. On tullut liikuttua enemmän luonnossa, ja mietittyä muutakin kuin lääkistä ja jiujitsua. Vesi on alkanut tuntua kaverilta. Hieman pelottavalta ja kunnioitusta herättävältä kaverilta, mutta kaverilta kuitenkin. Nykyään järveen pulahtaminen tuntuu ensisijaisesti rentouttavalta, eikä pelottavalta. Tämä on kyllä yksi projektin hienoimmista jutuista. Ensi vuoden Vansbro on jo suunnitelmissa, ja jos kandityön kirjoittaminen sujuu hyvin, niin saatan käydä uimassa Västeråsissa vielä yhden 3 km avovesikisan elokuussa. Olen erittäin ylpeä itsestäni, ja siitä että sain puserrettua tämän projektin maaliin saakka. Nyt olenkin sitten kunnolla flunssassa, ja kärvistelen kotisohvalla haaveilemasta treeneistä.

Tätä fiilistä lisää!

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Koulukuulumisia ja surffausta

Kirjoitin pitkän tekstin ajatuksista mustanvyön ympärillä, aloin muokata sitä väärinkäsitysten välttämiseksi ja nyt onnistuin sitten tuhomaan koko tekstin luultuani copy-pastenneeni sen. Ehkä sitä ei ollut sitten tarkoitettu. Pitkästä aikaa kuitenkin niitä kuulumisia sitten hieman lyhyemmin, ja vähemmän kriittisesti.

Viime kevään ensimmäinen teema oli vähintäänkin intensiivinen, immunologia ja mikrobiologia. Pitkä teema ja iso tentti. Tenttiin valmistautuminen oli vähintäänkin raskas kokemus, ja epätoivo meinasi iskeä monta kertaa. Itse tentti meni lopulta oikein hyvin. Neljännen termiinin ohjelmaan kuuluu myös kliinisten taitojen koe, missä testataan perustutkimuksien suorittamista kuten verenpainetta, sydän- ja keuhkoääniä, neurologista statusta, katetrin laittoa, pistosten antamista ja muuta mukavaa. Amanuenssit järjestivät ylimääräisiä harjoituksia, ja harjoitteluun oli sisällytetty puolikas päivä näytteenotossa sairaanhoitajan apuna. Pistämistä sai harjoitella oikein urakalla turvallisesti valvonnan alaisena. Harjoitteluosastonani keväällä oli saattohoito, joka oli peloistani huolimatta todella hyvä kokemus. Surullinen ja raskas toki, mutta ohjauksen ja henkilökunnan ansiosta kuitenkin hyvä ja erittäin opettavainen. Kevään viimeinen tentti oli keuhkotautien tentti, jonka tein itse vasta elokuussa, sillä MM-kisamatka sattui samaan aikaan tentin kanssa, ja halusin tänä vuonna ehdottomasti Venlan mukaan reissuun.

Syksy alkoi siis elokuussa keuhkotentillä, joka meni sekin hyvin ilman sen suurempia stressejä. Syystermiini on mennyt gastroenterologian ja endokrinologian merkeissä. Todella mielenkiintoinen teema, jossa päästään käymään läpi mm. diabetes, metabolinen oireyhtymä ja paljon muuta kiinnostavaa. Tuntuu että tämä kurssi antaa paljon osaamista nimenomaan terveyskeskusharjoitteluita silmällä pitäen. Asia oli siis kiinnostavaa, ja motivaatio korkealla, mutta ajoittain työmäärä meinasi viedä naisesta voiton. Tenttiluku koostui kolmesta kunnian viikosta, 10-12 tunnin lukupäivistä ja armottomasta määrästä muistiinpanoja. Helpotus oli melkoinen, kun perjataina astelin ulos tenttisalista ja edessä oli pitkästä aikaa täysin vapaa viikonloppu. Seuraavaksi luemme psykiatriaa, ja sitten edessä onkin joululoma.
Pakollinen peiliselfie harjoittelusta.
Syksyn harjoitteluviikot olin kolorektaalikirurgialla. Minulle sattui epäonnea ohjaajan aikataulujen kanssa, enkä päässyt oikein aluksi tekemään mitään. Oma-aloitteisuudella pääsin sitten kuitenkin seuraamaan muutamaa leikkausta, ja sain treenata potilaskontaktia osastolla. Harjoittelu ei ollut ihan niin kiinnostava, kuin olin etukäteen ajatellut, mutta matkassa oli tosiaan monta epäonnista sattumaa. Kahden sairaalaviikon jälkeen olimme vielä viikon terveyskeskuksessa, ja siellä oli mukava huomata kuinka omaan tekemiseen on tullut rentoutta, ja että sitä on oikeasti oppinutkin jotain lääketieteestä. Teematehtävänä meillä oli motivoiva keskustelu jonkun tupakoinninlopettajan kanssa. Tämä tuntui hieman jännittävältä, koska epäröin edelleen kielitaitoani, mutta kesksutelu meni loppuen lopuksi oikein hyvin. Harjoittelu muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi, sillä alkaa tuntua siltä, että oma tietotaso alkaa olla sillä tasolla, että sitä ymmärtääkin jo jotain sairauksista ja niiden hoidosta. Vaikka eihän sitä vielä tiedä oikeasti juuri mitään vielä.

Toisaalta tuntuu, että joululoma on jo alkanut, kun hirviötentti on takana päin (ainakin siihen saakka, kun tulokset tulevat). Psykiatriaa on mainostettu ennakkoon kiinnostavaksi ja suhteellisen lungiksi kurssiksi, joten odotan innolla sen aloittamista huomenna.

Liikuntahommat ovat olleet kamppailu kannalta vähintäänkin ongelmaisia, mutta olen uinut ja mikä parasta myös surffannut kerran syksyn aikana! Olimme tosiaan kesällä surffileirillä Kreikassa, ja yllätyksekseni hurahdin surffaamiseen ihan täysin. Olen koko syksyn päivitellyt tuulikarttoja ja yrittänyt saada omia aikatauluja sopimaan yhteen sään kanssa. Valitettavasti Örebro ei ole se paras mahdollinen surffikaupunki. Reissasimme Ruotsin surffimekkaan Varbergin Apelvikeniin. Yllätykseksemme lokakuinen meri oli suorastaan lämmin, ja aurinko alkoi vielä paistaa parin tunnin surffaamisen jälkeen. Saimme oikean unelmapäivän aalloissa. Aurinkoa, aloittelijaystävällisiä aaltoja ja hyvää meininkiä. Tuosta reissuta saakka olen haikallut takaisin mereen, mutta valitettavasti virallinen kausi on Ruotsissa nyt paketissa. Jos siis aalloille halajaa, tulisi käytössä olla omat varusteet, ja tällä hetkellä kaksi surffilautaa ja talvimärkäpukua on hieman liian suuri satsaus. Mutta jatkan kuitenkin varulta tuulikarttojen seuraamista :)

Ei harmittanut :)
Lokakuinen Apelviken oli kohtuullisen upea.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Discomfort Zone, stress, vulnerability and trust

Original picture: http://www.howtoteachadults.com/graphics/comfort_details_1/
I've been taking a few classes of Greco-Roman wrestling. And reading Sapolsky.

Greco-Roman wrestling is tough. Especially for a 31-year-old jiujitsu practitioner with knowledge of approximately three single-leg based takedowns and one throw. Going through the gruelling warm-up-conditioning routine to get to be thrown around is very discomforting. And at the same time it's extremely fascinating.

It takes time to master jiujitsu that combines techniques from several martial arts. There are countless ways of doing jiujitsu, getting better at it and progressing in the belt system. When I got my purple belt I decided that it was time to start working on my weakness, the guard game. I started every sparring round on my back and kept drilling positions, sweeps and submissions until I was fed up with them. And then I drilled some more. It was frustrating but seeing your progress made it motivating. What made it possible to go through the frustrating and even boring phase of turning your weakness into something else was the people around me. Training environment that allows practitioners to try new things and encourages them if they fail is essential. See: martial arts are mentally tough. If you fail, you tap. If you tap you admit that the other person was so much better than you that you were forced to ask them to "show mercy on you". It sounds dramatic but basically that's how it is. It's a challenge to your ego. It is mentally painful. It makes you angry and it makes you sad. And when done right, it makes you come back to the gym the next day and keep on grinding. Exposing yourself to such a thing and giving that much power to your training partners takes a lot of trust. You trust that everyone is playing by the same rules. You trust that they respect your wellbeing and want the best for you. You trust that you are allowed to try, fail and succeed without being made fun of or treated differently.

Back to the Greco-Roman wrestling. At the beginning I felt clumsy and totally lost. I haven't been training throws and even the conditioning took time to get accustomed to. It's a very vulnerable state. Seven years of jiujitsu has given me a certain confidence. I know that I can survive even when put to a bad position. Doing something new strips you off that confidence and thereby makes you vulnerable. That's really scary. But the great thing about combat sports is that the people doing those are pretty damn great. They are people who have gone through the same process that you are just beginning and they know what it takes. You go to your discomfort zone all vulnerable and trusting and you get greeted with encouragement and empowerment. It's an awesome feeling pushing yourself to you limits and beyond when you are surrounded by people supporting you. That makes being at the discomfort zone rewarding and worth all the fear and struggling. And then you learn.

I've been wondering why I've been so deeply exhausted lately. I'm interested in microbiology and immunology we are studying right now but somehow I don't seem to get myself to study as much as I should. It feels like I'm giving it the minimum effort even though I'm trying to push myself as much as possible. Looking back to my last year and a half I realized that my life has been one big Discomfort Zone. Or more likely the thin line between the Discomfort Zone and Alarm Zone. I realized that I haven't really relaxed during my time here in Sweden. The language, the new country, the new people and the medical school build a big pile of stress. I've written about the struggles with language and the med school but I haven't really seen how constant my state of stress has been. It's no wonder that 1,5 years of stress lead to exhaustion.

I his essay The Burden of Being Burden-Free Sapolsky describes "Type A" individuals:

"Type A individuals are immensely competitive, overachieving, time-pressured, impatient, and hostile. - - Give a Type A individual an unsolvable puzzle, make them role-play an interpersonal conflict, expose them without their knowledge to a research confederate who (unbeknownst to them...) deliberately botches a job...and the Type A individual boils. They view every frustration as an intentional, personal, malevolent affront...and their bloodstream fills with stress hormones and their blood pressure soars"

I read it and found myself in those lines. I'm that type of person who experiences stress very forcefully and I tend to see stress and struggles even in places and encounters where it doesn't exist. So if the everyday life at the comfort zone (Finland + friends + PhD studies) may have been causing me some stress imagine what the discomfort zone (Sweden + new people + med school) does to the stress levels.

Moving to Sweden pulled me out of the comfort of being surrounded by my friends and training partners I have been spending my life with for several years. It threw me in the middle of total strangers. And it stripped away my strongest weapon: language. Like I said: in jiujitsu I know that I will survive even when I'm in a bad position, because I "speak the language of jiujitsu". It's the language I've been training and speaking for several years. It's the same thing with social situations in Finnish. Even though I'm extremely shy and thus feel vulnerable, I know that I will survive because I have my shield, the Finnish language. I know that I can defend myself if needed, I know that I can have small talk with total strangers, I know that I can give a presentation when needed and I know that I can react to what ever it is that's been said to me. Then I come to Sweden and I'm left with nothing but my vulnerability. And trust.

In the civilized society we have a built-in trust to people. We trust that they play by the same rules as we do, respect us and wan't the best for everyone. Coming to a new country with very limited language skills and minimal social connections is extremely intimidating but yet we keep moving and putting ourselves into that discomforting position. We do it because that build-in trust exists. If it didn't we would be landing to a Alarm Zone instead of Discomfort Zone and there is not too many people who are willing to expose themselves that much.

So what has happened to me: a thirty-something immigrant just learning the language and striving to become a medical doctor? My vulnerability has been greeted with kindness, helpfulness and sincerity. The build-in trust has proven to be well-earned. Yet still I feel extremely stressed, somewhat threatened and really tired. I tend to avoid certain social situations just in case I'm not going to be able to be witty and smart or I might miss something said to me. I'm afraid of showing my lingual vulnerability that comes with a social vulnerability. I still don't trust people or myself enough to just push myself to those situations. I still experience frustrations personally and greet them with anger. I have put myself to a Discomfort Zone but I myself have made it into an Alarm Zone and thereby faced stress level I have never faced before.

Stress is supposed to be a survival mechanism that helps you to escape a lion or to save your family from a burning building. Stress is not planned to be a constant state of mind. Our bodies and minds are not planned to live under a constant stress. Yet we have built a society that keeps stressing us every day, all year around, 24 hours a day. When you put a Type A person to this stressful environment, she/he can push herself/himself to a constant state of an Alarm Zone. There is no learning there, there is no trust, there is just the survival. I can't stop living in this society but I can for sure try to make it less of an Alarm Zone and more of a Discomfort Zone for me. And hopefully someday I'll live my life on the verge of the Comfort Zone and the Discomfort Zone.

You often hear that the World is full of douchebags and it is true. The World is just even more full of good people. Negative experiences are easier to remember that the positive ones and that's why one douchebag can make us forget the fact that there is more good people than bad people. If someone is douchy and making fun of you when you are being vulnerable that's their shame. What I have encountered is that for every douche there is at least 50 awesome people. When these awesome people see you struggling and being weak they will cheer you and help you. And this is something we just have to trust in whether it is jiujitsu, life, med school, Finland, Sweden or Greko-Roman wrestling.


torstai 3. maaliskuuta 2016

Harjoittelua

Viime päivityksestä pääsi sitten vierähtämään vähän suunniteltua enemmän aikaa. Aiemmin esiin ottamani opiskeluväsymys yhdistettynä intensiiviseen opiskeluohjelmaan on tehnyt arjesta sen verran hektistä, ettei ylimääräisille aktiviteeteille ole kauheasti huomiota riittänyt.

Harjoittelun toinen viikko meni hyvin. Näytteenotto ei sitten ollutkaan niin hirveää kuin olin etukäteen pelännyt. Saimme ensin pienen perehdytyksen ja kuivaharjoittelun, ja sitten saimmekin liittyä ohjaajiemme seuraan näytteenottossa. Omalle kohdalle sattui melko helppoja potilaita, joilla oli oikein kauniit ja hyvin näkyvät verisuonet. Yhdeltä potilaalta jäi näyte ottamatta, mutta toisaalta ohjaajakaan ei onnistunut löytämään potilaalta näytteenoton kestävää suonta. Selvisin siis tästä koetuksesta. Pääsin viikon aikana myös seuraamaan pientä leikkausta. Sain syksyn harjoittelussakin olla mukana useammassa operaatiossa, mutta tuolloin ne tehtiin tähystämällä, ja seurattavaa ei ollut ihan niin paljon. Leikkaus oli tällä kertaa ns. avoleikkaus eli pääsin näkemään vähän enemmän. Leikkausta oli seuraamassa erittäin kokenut sairaanhoitaja, joka selosti tapahtumien kulkua koko ajan, ja piti huolta siitä, että näin riittävän hyvin. Mielenkiintoinen kokemus. Pääsin tapaamaan paljon potilaita, ja sain harjoittella anamneesia ja statusta yllin kyllin. Ohjaajamme seurasi muutaman potilastapaamiseni, ja sain hyvää palautetta positiivisista ja kehitettävistä asioista. Katsoimme myös ensimmäisen viikon aikana tekemämme potilashaastatteluvideoinnin ylilääkärin kanssa, ja kävimme läpi hyvät ja huonot puolet.
No pitihän niistä leikkurivaatteista ottaa kuva.
Sairaalajakson jälkeen siirryimme viikoksi terveyskeskuksiimme. Itsevarmuus oli kasvanut sairaalalla paljon, sillä saimme harjoitella niin monen potilaan kanssa. Anamneesi on hieman eri tyyppinen osastolla ja terveyskeskuksessa, joten minulla meni hetki vaihtaa tyyliä. Saimme treenata taas paljon, ja pääsin ottamaan vastaan muutaman potilaan ihan omatoimisesti ennen lääkäriä. Korva-, nenä- ja kurkkututkimukset menivät jopa ihan hyvin, vaikka laitteiston kanssa olikin pientä hapuilua. Sain tehdä myös ensimmäisen saneluni. Tämä osoittautui hieman haastavaksi tehtäväksi ruotsinkielellä. Olen tähän mennessä oppinut puhumaan ihan ok ruotsia, mutta tarvitsen edelleen aika paljon sanoja pystyäkseni sanomaan haluamani. Kun sanavarasto on rajallinen, pitää monia asioita ilmaista kiertoteitse. Tämä ei tietenkään ole hyvä juttu sanelussa, ja niinpä helpon potilaan saneleminen otti kohtuuttoman paljon aikaa. Mutta tekemällä oppii :D Viimeisen harjoitteluviikon aikana alkoi iskeä jo aikamoinen turnausväsymys, ja terveyskeskuspäivien jälkeen lukeminen ei oikein enää maistunut.

Treenaaminen on ollut aavistuksen verran mukavampaa viime aikoina. Treeniaikojen muuttamisen myötä pääsen osallistumaan tiistaisin grekopainitreeneihin, jotka ovat olleet enemmän kuin loistavia! Alkujumpat ovat haastavat, ja niiden aikana pääsee työstämään paitsi fyysistä kuntoa, myös henkistä kanttia. Ohjaaja on pitkän linjan painija, joka osaa vaatia, psyykata ja kannustaa erittäin hyvin. On kiva päästä treenaamaan niin, että joutuu puskemaan itseään äärirajoille ja mukavuusalueen ulkopuolelle. Itselleni ovat tutumpia jalkoihin suuntautuvat alasviennit, joten muutama ensimmäinen grekotreeni meni vähän ihmetellessä. Eilisissä paineissa homma alkoi kuitenkin tuntua vähän luontevammalta, joten uskoisin että meikäläisestäkin saadaan kaivettua jonkunlainen heittäjä esiin, kun oikein raadetaan. Tämä on ollut parasta mitä minun treenaamiselleni on Ruotsissa ollessa tapahtunut.

Viime viikonloppuna vierailimme Suomessa, kun Venla veti leirin BJJ Vaasan salilla. Pääsin painimaan Jyväskylän treenikavereiden kanssa, ja tapasin monta uutta tuttavuutta. Oli todella kiva huomata miten hyvä henki porukan kesken oli, ja miten hyvällä asenteella kaikki treenasivat. Tällä keikalla muistui taas mieleen, miksi tämä laji on niin mahtava! Omat krooniset vaivat ovat jostain syystä ottaneet viimeisen parin kuukauden aikana askeleen huonompaan suuntaan, ja tämä tahtoo iskeä kapuloita rattaisiin oman treenaamisen suhteen. Yritän nyt kuitenkin päästä säännöllisesti jumpalle, ja tehdä niin paljon kun vaan pystyn joka treenissä. Turhauttavaahan sellainen jatkuva varominen ja himmailu on, mutta tuntuu että jotain pitää päästä tekemään.

Lauantain ryhmä rämä :)
Tässä pieni katsaus viimeisimpiin viikkoihin täällä. Treeni/työ/opiskeluiloa kaikille lukijoille!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Mikrobiologiaa, mentorointia ja irtiottoja

No menihän se kolmannen terminin viimeinen tentti läpi! Ihan kauhean korkeaa pistemäärää ei tällä kertaa herunut, niin kuin odotuksissa olikin, mutta tärkeintä on että tentti on nyt suoritettu. Nyt voinkin sitten hyvillä mielin laittaa kaikki paukut mikrobiologian ihmeelliseen maailmaan. Aloitimme kevätlukukauden kaksipäiväisellä labralla, missä harjoittelimme gramvärjäystä sekä teimme bakteeriviljelyitä nielumme ja nenänielumme bakteereista. Nenänielunäytteenotto oli kaikkea muuta kuin miellyttävä niin ottavana kuin tekevänäkin osapuolena, yök. Labra oli toki mielenkiintoinen, mutta aiheutti myös jokusen kappaleen kylmiä väreitä. Juuri nyt tuntuu siltä, että minusta ei tule infektiolääkäriä.

Joo ei.
Yksi jokaiseen termiiniin liittyvä pistesuoritus on niin sanottu mentorsamtal, jonka sain syyslukukauden osalta aikataulutettua tälle viikolle. Ajattelin, että kyseessä on vain muodon vuoksi ohjelmaan ahdettu ammatillista kasvua tukeva rupattelutuokio, joka koostuu ruotsalaisesta hehkutuspuheesta. Keskustelu oli erittäin iloinen yllätys: ohjaaja oli oikeasti perehtynyt ennakkotehtävääni ja miettinyt mahdollisia haasteita jota ulkomaalaisuuteni ja harrastukseni saattaisi minun opinnoilleni aiheuttaa. Päädyimme keskustelemaan melko syvällisiä ulkomaalaisuudesta, ulkopuolisuudesta, äidinkielen merkityksestä, kulttuurishokista ja kamppailu-urheilun raadollisuudesta. Tähän saakka olen ollut kovin kriittinen omaa kielitaitoani kohtaan, ja moni kohtaaminen ja koulutehtävä onkin pyörinyt omassa mielessä sen kieliulottuvuuden vuoksi. Samoin olen ollut hyvin tietoinen siitä tietynlaisesta lähtökohtaisesta ulkopuolisuudesta, johon suomalaisuuteni, äidinkieleni, ikäni ja harrastukseni kautta asemoidun. Mentorini halusi, että opettelisin näkemään näitä heikkouksina pitämiäni ominaisuuksia vahvuuksina, joita muilla opiskelijoilla ei ole. Rajoittunut sanavarasto pakottaa puhumaan hitaammin ja käyttämään kenties yksinkertaisempia ilmaisuita kuin äidinkielelläni käyttäisin, ja tämä voi etenkin potilaskommunikaatiossa olla erittäin hyvä asia. Samoin kulttuurin näkeminen ulkomaalaisen silmin auttaa väistämään niitä sudenkuoppia, mihin ruotsalaiset kenties helposti kompastuvat. Kamppailutaustaa hän kehotti käyttämään suurena voimanvarana: kamppailu-urheilu on henkisesti vaativaa ja opettaa stressinsietoa, mikä tulee lääkäriksi opiskellessa ja lääkärin ammatissa enemmän kuin tarpeeseen. Keskustelun lopuksi hän tiivisti sanomansa lyhyesti: "Ole oma itsesi, käytä lähtökohtiasi vahvuuksina, äläkä yritä muuttua vain sopeutuaksesi joukkoon."

Kaikki nämä asiat olen toki osannut jollain tasolla itselleni selventää, mutta ulkopuolisen suusta kuultuna se tuntui huomattavasti vakuuttavammalta. Olen sulatellut keskusteluamme koko viikon, ja tuntuu että se on alkanut vaikuttaa konkreettisesti tapaani toimia ja olla. Olin loppuviikon poikkeuksellisen vapautuneen oloinen, enkä murehtinut päivien kommunikaatiotilanteita etukäteen niin kuin minulla on ollut tapana. Luotin osaamiseeni ja kielitaitooni enemmän, ja osasin toimia spontaanistai. Olemme nyt olleet koko viikon sairaalaharjoittelussa, ja tehtävänämme on opetella anamneesia ja statusta. Puhumme siis osaston potilaille, otamme verenpainetta, kuuntelemme keuhkoja ja sydäntä, ja teemme muita perustutkimuksia. Ohjaajamme on vaativa, mutta myös reilu. Hän järjestää meille joka päivä useita jututettavia potilaita, ja haluaa myös jälkikäteen raportin siitä miten potilaiden kanssa on sujunut. Saamme siis toimia melko itsenäisesti koko päivän ajan, mutta meille on kuitenkin tarjolla tukea ja apua, jos sellaista kaipaamme. Vietämme vielä ensi viikon samalla osastolla, minkä jälkeen suuntaamme viikoksi terveyskeskuksiimme. Ensi viikolla olen myös yhden päivän näytteenotossa harjoittelemassa verikokeen ottoa oikeilta potilailta, mikä "hieman" jännittää. Eli nyt harjoitellaan ihan urakalla. Raskasta, mutta opettavaista.

Harjoitteluvälineet.
Harjoittelu on ihan hyvä irtiotto opiskelurutiiniin. Minua on vaivannut hienoksinen pluggtrött. Opiskeltavat asiat kiinnostavat ja innostavat, mutta opiskelutehot ovat nollassa, ja lukeminen on kuin tervassa juoksemista. Toivon mukaan tämä kolmen viikon harjoittelu palauttaa noita tehoja sen verran, että saan normaalin lukurumban taas pyörimään. Olen toteuttanut myös treeni-irtiottoa tarkoituksenani palauttaa kropan palautumiskykyä ja treeni-iloa. Olemme käyneet uimassa ja olen tehnyt ylläpitävää punttiharjoittelua. Tuntuu ihan tervetulleelta hellittää hetkeksi hektistä treenirutiinia, ja antaa myös pääkopan levätä jatkuvasta kisatreenistä, joka on ainakin itselleni henkisesti kuluttavaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että minulla on ihan hyvä fyysinen kisarutiini, joka auttaa tekemään tasaista jälkeä kisassa kuin kisassa, mutta noustakseni taas pykälän korkeammalle suoritustasolle tulisi minun saada henkistä puolta kehitettyä. Tuo on helpommin sanottu kuin tehty, ja tällä hetkellä olenkin hieman hukassa sen kanssa, miten yrittäisin lähteä työstämään tätä osa-aluetta. Treenikaverini Mikko Jyväskylästä lähetti minulle sopivasti uintivalmentaja Marko Malvelan kirjan, jota olen kahlannut innokkaasti läpi. Meillä oli muutama vuosi sitten iloa olla seuraamassa Malvelan esitystä valmentajille tarkoitetussa jatkokoulutusseminaarissa, ja jo tuolloin hänen ajatuksensa inspiroivat todella paljon. Kirjaa lukiessa on tullut tosi paljon oivalluksia omasta treeninvedosta, ja myös omasta treenistä ja etenkin sen tämänhetkisistä ongelmakohdista. Yritän kirjoittaa näitä ajatuksia hieman enemmän auki, ja toivon että sen myötä ongelmat konkretisoituisivat entisestään, ja niihin löytäisi ehkä jonkin tavan vaikuttaa. Jos kilpaurheilu, harjoittelu ja valmennus kiinnostavat, niin kannattaa tutustua Malvelan kirjaan! Kiitos vielä kerran Mikko tästä lahjasta!


Hektinen aikataulu, pakolliset opetukset ja treeni-irtiotto johtivat siihen, että jätin tänä vuonna brasilialaisen jiujitsun European Openit väliin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2011. Oli todella orpo olo istua koulussa kun sosiaalinen media alkoi täyttyä tuttujen ja kavereiden matkustusilmoituksista, Lissabonkuvista ja kisahehkutuksista. Orvoimmaksi olo muuttui, kun Venla pakkasi laukut ja suunnisti kohti Portugalia. Hoidin orpoutumistani liimautumalla kisalähetyksen eteen lähes 40 tunnin ajaksi viikon aikana. Kisoissa oli n. 130 suomalaista, joten seurattavaa riitti joka päivälle. Siihen päälle kun lisää muut tutut ja kiinnostavat matsit, niin kauheasti vapaa-ajan ongelmia ei kisaviikon aikana tullut. Niin joo, sitten ne kouluhommat tietty... Menestys oli suomalaisittain ehkä hieman edellisvuosia vaisumpaa. Itselleni jäi hienoimpana kisailmiönä mieleen Tampereen Jujutsukoulu, joka on saanut vuosien järjestelmällisellä ja hyvällä työllä tuotettua ison kasan kovian kotimaisia kisaajia. Poikkeuksellista TJJK:n työssä on se, että he ovat saaneet useita kisaajia mukaan myös korkeimpiin vyöluokkiin: musta- ja ruskeavöisiin. Erityisesti Jaakko Hulkkosen suoritus omassa painoluokassaa ruskeavöisissä oli vaikuttava ja inspiroiva. Taso alkaa olla kova, ja monet tekevät jiujitsua ammatikseen. Siltikin TJJK on saanut tuotettua melko nopeasti ottelijoita, jotka pystyvät haastamaan ja menestymään näissä sarjoissa. Erittäin vakuuttavaa ja lupaavaa. Onnitelut koko tiimille! Ensi vuonna sitten itsekin mukaan.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Kouluneuroottisuus

Termin 3 on nyt (ainakin teoriassa) ohi. Tentti oli perjantaina, joten vielä ei ole varmuutta siitä miten se meni. Tällä hetkellä olo on sellainen, että uusinta saattaa olla edessä. No, tältä meikäläisestä kouluneurootikkona tuntuu aina, mutta nyt tiedän varmasti että valmistautuminen ei mennyt niin hyvin kuin tavallisesti. Otin joululoman vain ja ainostaan lomailun kannalta. En tullut koko kahden viikon aikana edes ajatelleeksi koulukirjoja, vaikka jossain alitajunnan syövereissä pieni koulustressi varmasti kaihersikin. Koska olin laiskotellut tämän teeman alkuosan, oli edessä karu paluu arkeen loman jälkeen: tentti oli edessä 10 päivää loman loppumisen jälkeen, ja uurastin 10 tunnin päiviä koulukirjojen parissa. Aluksi ajattelin, että siirtäisin tentin seuraavaan tenttiblokkiin maaliskuulle, mutta viisas vaimoni sai minut onneksi suostuteltua tenttimään nyt. Taustalla tässä tentin siirtämispohdiskelussa on siis minun kouluneuroottisuuteni, joka aiheuttaa muun muassa sen, etten halua mennä tenttiin jos en koe opiskelleeni tarpeeksi. Lääkiksessä ollessani en tosin ole koskaan tuntenut opiskelleeni tarpeeksi, koska tietoa ja muistettavaa on vaan niin valtavasti, mutta yleensä lukeminen johtaa kuitenkin jonkilaiseen tyytyväisyyden tunteeseen.

Iloiset joulunviettäjät. Tai ainakin yksi iloinen. 
Lääkis on perfektionistille raskas paikka, mutta samalla se opettaa luopumaan kohtuuttomista vaatimuksista itseä kohtaan. Ensimmäisen vuoden aikana aihepiirit ovat vielä käsiteltävissä olevia ja osa tiedosta on lukiopohjalta tuttua. Koulutusohjelmassa eteen päin mentäessä kokonaisuudet kuitenkin kasvavat, ja asiat vaikeutuvat. Kaikkea ei yksinkertaisesti voi sisäistää täydellisesti yhden jakson aikana, ja tämän kanssa pitää vaan oppia elämään. Toisaalta taas teemablokit tulevat vastaan uudestaan ja uudestaan, ja tietoa rakennetaan vanhojen kokonaisuuksien päälle, ja tämä helpottaa oppimista. Meillä ei tosiaan lueta esimerkiksi pelkkää anatomiaa tai pelkkää patologiaa, vaan opiskelu etenee juurikin noissa teemablokeissa. Esimerkiksi teemablokki Respiration & Cirkulation sisältää sydämen ja hengityselinten anatomiaa, histologiaa, fysiologiaa, patologiaa ja farmakologiaa. Pyrimme siis yhdistelemään eri oppialueet, jotka liittyvät teemablokin kohde-elimiin. Ajoittain tämä systeemi tekee opiskelusta hieman sillisalaattimaista, mutta olen pitänyt kyllä paljon siitä että opiskelussa pyritään alusta asti käytännöllisyyteen.

Uusi termin alkaa minun osaltani huomenna. Luvassa on immunologiaa ja patologiaa. Viime kevään immunologia on haastavaa, mutta mielenkiintoista, ja ennakkosilmäilyn perusteella luvassa on todella mielenkiintoista asiaa. Meillä on keväällä paljon harjoittelua: kaksi kahden viikon jaksoa sairaalalla ja yksi viikko terveyskeskuksessa. Ensimmäiset sijoitukset ovat putkeen eli teemme harjoittelua yhtäjaksoisesti kolme viikkoa. Kuulin hieman pelotteluita ensimmäisen osastoni vaativasta ylilääkäristä, mutta eiköhän siitäkin selvitä. Edessä on paljon hommaa, mutta sehän ei haittaa kun asia on mielenkiintoista.

Tässä vaiheessa ei muistaakseni mennyt kovin hyvin :D
Joululoma meni tosiaan opiskelematta, mutta täytyy sanoa että se tuli enemmän kuin tarpeeseen! Nukuimme pitkiä yöunia, söimme hyvin, kävimme kävelyillä ja pelasimme Dungeons & Dragonsia, jonka hankimme joululahjaksi itsellemme. Meistä kuoriutuikin varsinaisia pelinörttejä, ja D & D seurasi uniinkin. Oikein hyvää vastapainoa koulu- ja työaherruksen keskelle meille molemmille. Pidin suosiolla treenitaukoa siihen saakka, kunnes rakkaat ystävämme Helsigistä saapuivat treenivierailulle kolmeksi päiväksi. Vajaa parin viikon täyslepo treenistä näkyi ja tuntui jo: liikkuminen tuntui jopa hauskalta, ja olo painiessa oli luova. Treenailimme pari päivää Akademilla, ja tyttöjen lähtöpäivänä ajoimme Tukholmaan, missä järjestettiin open mat naisille. Oli tosi kiva päästä painimaan tyttöjen kanssa, varsinkin kun paikalla oli oman kokoisia ja kokeneita harrastajia. Tämä treenipätkä oli hauskin aikoihin, kiitos vaan vielä kerran Miia ja Aino vierailusta!

Kaikenlaisiin ihmisiin sitä tässäkin lajissa tutustuu...
Ei lisättävää.
Täällä harjoitellaan termiineittäin eli salilla on selkeä kevät- ja syskausi. Kevätkausi alkoi virallisesti eilen, mutta otimme lauantaina varaslähdön järjestäessämme tutustumispäivän naisille. Seuramme on saanut ison raha-avustuksen naisten kamppailuharrastuksen edistämiseksi, ja niinpä pyrimme nyt etsimään keinoja naisten houkuttelemiseksi lajien pariin. Hommahan on meillä Jyväskylässä toiminut oikein hyvin jo kuuden vuoden ajan, joten aika samoilla opeille on lähdetty tekemään töitä täälläkin. Mitä luultavammin pääsemme ensi viikolla aloittamaan yhden viikottaisen naisten treenin. Venla kirjoittelikin tuossa taannoin naistentreeneistä, kannattaa käydä lukaisemassa mikäli aihe ei ole tuttu tai mietityttää. Meikäläinen vetää naistetreenien ohella lukkopainivuoroa sekä kisaryhmän harjoituksia. Eilinen kaudenavaus oli huikea menestys, kun sekä BJJ- että MMA-harjoituksissa oli mukana yli 30 uutta harrastajaa! Jospa se omakin treeni-ilo alkaisi hiljalleen nostaa päätään.

Tjejdag ja hauskaa riittää.
Puolet osallistujista.
Porukka vaparitreenin jälkeen :)